Intiaanityttö

Minä istun Sayenin vieressä, katselen tämän hiuksiin pujoteltuja korpinsulkia ja pikimustia silmiä, jotka ovat syvät ja haparoivat kuin linnunpoikasen: kasvoissa haalistunutta kasvoväriä ja sirot sormet tavoittelevat palmikoissa nuutuneita metsäkukkia ja sulkia. Intiaanityttö näyttää hivenen hermostuneelta, ei uskalla katsoa silmiini; olihan minulla hänen isänsä ylväs sulkapäähine pääni päällä. Leikin olevani samanlainen kuin hän, intiaani, mutta se ei naurata häntä. Ennen, mutta ei enää.

Anteeksi, kuvittelen sanovani sen ääneen, mutta huuleni eivät liiku.

Me olemme molemmat vain hiljaa, huuruhengitämme samaan tahtiin ja pelkäämme talven saapuvan. Pelkäämme joutuvamme eroon toisistamme, että emme näkisi enää koskaan. Tumma tyttö kietoo keveästi sormensa sormiini, suutelee niiden päitä ja hyräilee tuutulaulua. Älä lähde, mutta minun täytyy. Hänen ripsureunainen nahkamekko on lämmin paljaita jalkojani vasten, vaikka pilvitön yö on kylmä. Minä hymyilen, vaikka sattuu ja koti-ikävä heijastuu silmistäni.

Kerron intiaanitytölle maailmasta, joka sijaitsee meren toisessa päässä. Kodistani. Hän kuuntelee keskittyneesti, hymyilee unisena ja nyökyttelee, vaikka ei kaikkea ymmärtänytkään. Kerron ihmispaljoudesta, päällystetyistä kaduista, poskisuudelmista ja siitä, että aamuisin minulla oli tapana liukastua aina samasta kohdasta. Kerron haluavani kantapääsiivet, että voisin lentää takaisin tänne, olla intiaanien teekutsuilla ja persikanoransseja aamuja hänen kanssaan. Intiaanityttö naurahtaa kevyesti suurelle unelmalleni, lupaa, että se toteutuu joskus. (Totuus: sellaista päivää ei tule, siivet eivät kanna niin pitkälle.)

Hän jatkaa laulamistaan, pehmeästi ja äidillisesti, kietoo käsivartensa ympärilleni ja antaa minun vaipua levolliseen tiedottomuuteen, unohtaen ikävästä tykyttävän sydämeni. Shh, kaikki on hyvin, nukahda. Ja minä nukahdin häneen nojautuneena, täysin antautuneena rakkauteen.

Kun seuraavana aamuna herään yksin eikä Sayenia näkynyt missään, huomaan kantapäissäni valkoiset, maalatut siivet. Ehkä siipeni kantavatkin tänne takaisin vielä joskus, intiaanityttöni luokse.

Kuu ja tähtisumu

Te olitte erottamattomat siskokset, toistenne parhaat ystävykset. Kuljitte aina yhdessä käsi kädessä, puhuitte salakieltä ja kikattelitte asioille, joille ei pitäisi nauraa. Hän tunnisti jokaisen eleesi ulkoa, jakoi salaisuuksia peiton alla ja puki aamuisin samanlaisen mekon kuin sinäkin. Siskokset harjasivat herättyään toistensa hiukset sataan vetoon ja voitelivat vadelmamarmeladia huolellisesti paahtoleipiinsä.

Mistäkö minä tiedän näitä asioita? Minähän kuljin aina heidän perässään, hiljaa ja valittamatta. Siskosi ei pahemmin välittänyt minusta, olin vain ilmaa hänelle. Se poika, jonka nimeä ei vaivauduttu muistamaan. Sinä kuitenkin suostuttelit hänelle jatkuvasti, että minun pitäisi tulla mukaan ja teit pikkurillilupauksia. Meistä kahdesta piti tulla parhaat ystävät - sinä olit jo minun ala-asteella, mutta siskosi kärvensi nekin hetket olemattomiin.

Ennen me pyöräilimme yhdessä metsän kautta kouluun ja toisinaan makasimme pitkän päivän päätteeksi sammaloidulla kivellä. Se oli meidän tuttu kokoontumispaikkamme ennen kuin siskosi tuli väliin ja olitte sen jälkeen yhdessä aina.

Sinä veit hänet katsomaan merta, haistamaan suolaisen tuulen ja nukkumaan nurmikolle. Minä olin kateellinen, siskosi tilalla olisi pitänyt olla minä. Ei hän, joka poltti kaiken tuhkaksi (ja jota silti rakastit niin valtavasti). Siitä lähtien en jäänyt enää odottamaan sinua kivelle vaan lähdin yksin kouluun.

En muista sitä päivää kunnolla, kun hän lopulta muuttui. Muistin vain miten sinä aina piilouduit ison männyn taakse itkemään välitunneilla etkä edes naurannut siskosi kanssa enää. Te kävelitte eri polkua kouluun, tuskin vilkaisittekaan toisianne ja hän pukeutui tummempiin mekkoihin kuin sinä. Et koskaan kertonut, että mitä teidän välillänne oli tapahtunut.

Yritin lohduttaa sanomalla sinulle, että olit kuin kuu. Sinulla oli kuusydän, joka rakasti täydellä pyöreydellään ja valvoi sisaresi jokaista unta. Siskoasi en kutsunut auringoksi vaan tähtisumuksi, sellaiseksi, joka laajeni laajenemistaan eikä siitä saanut koskaan selvää. Räjähtävää tummuutta. Valtaa avaruuskäsissään. Siellä ei ollut tilaa kuulle, sen me molemmat tiesimme puhumattakin.

Sinä kuitenkin suukotit kiitokseksi poskiani ja sanoit hupsuksi pojaksi. Ja minä punastuin.

(Seuraavana aamuna kuulin kuitenkin äidiltäsi, että siskosi oli karannut yöllä ikkunasta ulos ja paennut jättämättä viestiä. Sinä yritit tukehduttaa itseäsi peitolla ellen olisi ehtinyt väliin.)

Sen jälkeen oli vain syvä hiljaisuus, tyhjiö. Ei ollut mitään puhuttavaa, ei tähdenlentoja, ei toivoa. Etsinnät toivat laihat tulokset vuosienkin jälkeen, joka oli riipaisevaa kuin lasittuneet katseesikin, kun yritit muistaa siskosi kasvonpiirteitä. Vuodet olivat kuluttaneet nekin muistot, hajoittaneet ja haalistaneet.

Öisin valvoin vierelläsi miettien siskosi karkaamista. Muistelin miten paljon sinä itkit ja syytit itseäsi - sanoit, että kaikki alkoi käsistä karanneesta riidasta. Muistin miltä sinä näytit harjattuasi hiuksiasi ja miten sinulla oli tapana istua syysmetsässä tuijottaen veteen. Joka kerta olin kuitenkin vierelläsi ja puristin kättäsi lohduttavasti. Sinulla on minut ja minulla on sinut.

Tänään sinä kuitenkin hymyilit ja voitelit paahtoleipääsi mansikkamarmeladilla (ei enää vadelmaa, sanoit) - ehkä meillä onkin toivoa.

Ehkä huominen toisi valon meille viimein.

Kupolitaivaan alla

Orkidea tanssii nurmikolla, ja hymyilee herttaisesti. Hänen kukkaismekkonsa on kostea, pieniä jalkoja kehystävät yksinkertaisen tummat herrainkengät ja silti tämän kasvoilla hehkuu ilo. Mattahuulissa kermakakun murusia yhtä paljon kuin tähtiä taivaalla - siinä raikuu kesän huuma.

Minä katson häntä ja tunnen rakastuvani yhä enemmän ja enemmän jokaisella sydämen lyönnilläni.

Orkidea räpyttelee kevyesti silmiään ja hänen rintakehänsä kohoilee kiivaasti lukuisien tanssiensa jäljiltä. Minä hymyilen hänelle, vaikka hän on hieman hämmentynyt ja yrittää siistiä villiintyneitä oranssinvivahteisia kiharoitaan.

Yläpuolellamme kohoaa indigonsininen kupolitaivas, mutta minä näen puiden takanta vielä viimeiset auringonsäteet ja intiaanisulat Orkidean hiuksista.

”Minä haluaisin olla kuin Pocahontas”, tyttö sanoo minulle, ja tulee niin lähelle, että tunnen hänen hengityksensä ihollani.

”Miksi?” minä kysyn ja kohotan kulmaani.

”Koska intiaanitytöt lentävät paratiisilintujen kanssa ja heidän sormensa ovat kuin samettikukkien nuppuja”, hän vastaa kohauttaen olkiaan.

”Jos sinä tahdot olla intiaani”, aloitan virnistäen, ”sitten sinä olet sellainen. Eihän kukaan sinua estä.”

Minä tartun hänen käteensä ja vedän tytön istumaan viereeni. Näytän hänelle yötaivaan tähtikuviot ja pian hämärässä minun huuleni eksyvät suutelemaan hänen joutsenkaulaansa.

Vedenhenget

Sen jälkeen, kun tyttö muutti suurkaupungista pieneen kalastajakylään, hän näki vain tihkusateen piiskaamia asuntovaunuja. Ne painoivat raskaita suukkoja nilkuttavan tuulipojan niskaan ja selkään: eikä vesi ollut koskaan lämmin heille, mosaiikkipisarat saivat ihon punertamaan kylmästä ja märät syystakit jätettiin kuivumaan kampikirnujen päälle.

Tyttö istui mustalaistyylisen vankkurin sisällä, katse risteili tuulipojan kasvoista sumuiseen suohon. Huulet olivat kaartuneet kevyeeseen hymyyn, siellä se pimeän valtakuntakin piileksii, mutta edes poika ei tiennyt, että kylänjohtaja oli hukutettu juuri suon keskipisteeseen. Olihan kaikki katoavaista.

Ennustajaeukon tytär hymähti, pureskeli kynänsä päätä ja lisäsi viimeisen sanan ristikon ruudukkoon. Kärsineet ennustuskortit olivat ajelehtineet pöydästä lattialle tuulen voimasta, mutta ulkona useimmat kyläläiset näyttivät silti taistelevan sen mahtavuutta vastaan; tuulipojan isä kääri harmaata telttakangasta kerälle ja yritti tuuleeseen hukkuneilla huudoillaan varoittaa pieniä lapsia menemästä kuolonhiljaiseen suohon.

”Kas, siellähän sinä”, tyttö nosti katseensa kuluneesta ristikostaan ja kurotti hiukan kaulaansa nähdäkseen vankkurin takaosaan ilmestyneet kasvot.

Kun poika kiipesi sisälle suojaan, istahti tytön viereen ja suuteli kompuroivat huulet epäröiden, toinen kuiskasi suudelman välistä:

vedenhenget tulivat laulamaan heidätkin kuolemaan.