Te olitte erottamattomat siskokset, toistenne parhaat ystävykset. Kuljitte aina yhdessä käsi kädessä, puhuitte salakieltä ja kikattelitte asioille, joille ei pitäisi nauraa. Hän tunnisti jokaisen eleesi ulkoa, jakoi salaisuuksia peiton alla ja puki aamuisin samanlaisen mekon kuin sinäkin. Siskokset harjasivat herättyään toistensa hiukset sataan vetoon ja voitelivat vadelmamarmeladia huolellisesti paahtoleipiinsä.
Mistäkö minä tiedän näitä asioita? Minähän kuljin aina heidän perässään, hiljaa ja valittamatta. Siskosi ei pahemmin välittänyt minusta, olin vain ilmaa hänelle. Se poika, jonka nimeä ei vaivauduttu muistamaan. Sinä kuitenkin suostuttelit hänelle jatkuvasti, että minun pitäisi tulla mukaan ja teit pikkurillilupauksia. Meistä kahdesta piti tulla parhaat ystävät - sinä olit jo minun ala-asteella, mutta siskosi kärvensi nekin hetket olemattomiin.
Ennen me pyöräilimme yhdessä metsän kautta kouluun ja toisinaan makasimme pitkän päivän päätteeksi sammaloidulla kivellä. Se oli meidän tuttu kokoontumispaikkamme ennen kuin siskosi tuli väliin ja olitte sen jälkeen yhdessä aina.
Sinä veit hänet katsomaan merta, haistamaan suolaisen tuulen ja nukkumaan nurmikolle. Minä olin kateellinen, siskosi tilalla olisi pitänyt olla minä. Ei hän, joka poltti kaiken tuhkaksi (ja jota silti rakastit niin valtavasti). Siitä lähtien en jäänyt enää odottamaan sinua kivelle vaan lähdin yksin kouluun.
En muista sitä päivää kunnolla, kun hän lopulta muuttui. Muistin vain miten sinä aina piilouduit ison männyn taakse itkemään välitunneilla etkä edes naurannut siskosi kanssa enää. Te kävelitte eri polkua kouluun, tuskin vilkaisittekaan toisianne ja hän pukeutui tummempiin mekkoihin kuin sinä. Et koskaan kertonut, että mitä teidän välillänne oli tapahtunut.Yritin lohduttaa sanomalla sinulle, että olit kuin kuu. Sinulla oli kuusydän, joka rakasti täydellä pyöreydellään ja valvoi sisaresi jokaista unta. Siskoasi en kutsunut auringoksi vaan tähtisumuksi, sellaiseksi, joka laajeni laajenemistaan eikä siitä saanut koskaan selvää. Räjähtävää tummuutta. Valtaa avaruuskäsissään. Siellä ei ollut tilaa kuulle, sen me molemmat tiesimme puhumattakin.
Sinä kuitenkin suukotit kiitokseksi poskiani ja sanoit hupsuksi pojaksi. Ja minä punastuin.
(Seuraavana aamuna kuulin kuitenkin äidiltäsi, että siskosi oli karannut yöllä ikkunasta ulos ja paennut jättämättä viestiä. Sinä yritit tukehduttaa itseäsi peitolla ellen olisi ehtinyt väliin.)
Sen jälkeen oli vain syvä hiljaisuus, tyhjiö. Ei ollut mitään puhuttavaa, ei tähdenlentoja, ei toivoa. Etsinnät toivat laihat tulokset vuosienkin jälkeen, joka oli riipaisevaa kuin lasittuneet katseesikin, kun yritit muistaa siskosi kasvonpiirteitä. Vuodet olivat kuluttaneet nekin muistot, hajoittaneet ja haalistaneet.Öisin valvoin vierelläsi miettien siskosi karkaamista. Muistelin miten paljon sinä itkit ja syytit itseäsi - sanoit, että kaikki alkoi käsistä karanneesta riidasta. Muistin miltä sinä näytit harjattuasi hiuksiasi ja miten sinulla oli tapana istua syysmetsässä tuijottaen veteen. Joka kerta olin kuitenkin vierelläsi ja puristin kättäsi lohduttavasti. Sinulla on minut ja minulla on sinut.
Tänään sinä kuitenkin hymyilit ja voitelit paahtoleipääsi mansikkamarmeladilla (ei enää vadelmaa, sanoit) - ehkä meillä onkin toivoa.
Ehkä huominen toisi valon meille viimein.
