17. toukokuuta 2011

Kupolitaivaan alla

Orkidea tanssii nurmikolla, ja hymyilee herttaisesti. Hänen kukkaismekkonsa on kostea, pieniä jalkoja kehystävät yksinkertaisen tummat herrainkengät ja silti tämän kasvoilla hehkuu ilo. Mattahuulissa kermakakun murusia yhtä paljon kuin tähtiä taivaalla - siinä raikuu kesän huuma.

Minä katson häntä ja tunnen rakastuvani yhä enemmän ja enemmän jokaisella sydämen lyönnilläni.

Orkidea räpyttelee kevyesti silmiään ja hänen rintakehänsä kohoilee kiivaasti lukuisien tanssiensa jäljiltä. Minä hymyilen hänelle, vaikka hän on hieman hämmentynyt ja yrittää siistiä villiintyneitä oranssinvivahteisia kiharoitaan.

Yläpuolellamme kohoaa indigonsininen kupolitaivas, mutta minä näen puiden takanta vielä viimeiset auringonsäteet ja intiaanisulat Orkidean hiuksista.

”Minä haluaisin olla kuin Pocahontas”, tyttö sanoo minulle, ja tulee niin lähelle, että tunnen hänen hengityksensä ihollani.

”Miksi?” minä kysyn ja kohotan kulmaani.

”Koska intiaanitytöt lentävät paratiisilintujen kanssa ja heidän sormensa ovat kuin samettikukkien nuppuja”, hän vastaa kohauttaen olkiaan.

”Jos sinä tahdot olla intiaani”, aloitan virnistäen, ”sitten sinä olet sellainen. Eihän kukaan sinua estä.

Minä tartun hänen käteensä ja vedän tytön istumaan viereeni. Näytän hänelle yötaivaan tähtikuviot ja pian hämärässä minun huuleni eksyvät suutelemaan hänen joutsenkaulaansa.