19. marraskuuta 2011

Intiaanityttö


Minä istun Sayenin vieressä, katselen tämän hiuksiin pujoteltuja korpinsulkia ja pikimustia silmiä, jotka ovat syvät ja haparoivat kuin linnunpoikasen: kasvoissa haalistunutta kasvoväriä ja sirot sormet tavoittelevat palmikoissa nuutuneita metsäkukkia ja sulkia. Intiaanityttö näyttää hivenen hermostuneelta, ei uskalla katsoa silmiini; olihan minulla hänen isänsä ylväs sulkapäähine pääni päällä. Leikin olevani samanlainen kuin hän, intiaani, mutta se ei naurata häntä. Ennen, mutta ei enää.

Anteeksi, kuvittelen sanovani sen ääneen, mutta huuleni eivät liiku.

Me olemme molemmat vain hiljaa, huuruhengitämme samaan tahtiin ja pelkäämme talven saapuvan. Pelkäämme joutuvamme eroon toisistamme, että emme näkisi enää koskaan. Tumma tyttö kietoo keveästi sormensa sormiini, suutelee niiden päitä ja hyräilee tuutulaulua. Älä lähde, mutta minun täytyy. Hänen ripsureunainen nahkamekko on lämmin paljaita jalkojani vasten, vaikka pilvitön yö on kylmä. Minä hymyilen, vaikka sattuu ja koti-ikävä heijastuu silmistäni.

Kerron intiaanitytölle maailmasta, joka sijaitsee meren toisessa päässä. Kodistani. Hän kuuntelee keskittyneesti, hymyilee unisena ja nyökyttelee, vaikka ei kaikkea ymmärtänytkään. Kerron ihmispaljoudesta, päällystetyistä kaduista, poskisuudelmista ja siitä, että aamuisin minulla oli tapana liukastua aina samasta kohdasta. Kerron haluavani kantapääsiivet, että voisin lentää takaisin tänne, olla intiaanien teekutsuilla ja persikanoransseja aamuja hänen kanssaan. Intiaanityttö naurahtaa kevyesti suurelle unelmalleni, lupaa, että se toteutuu joskus. (Totuus: sellaista päivää ei tule, siivet eivät kanna niin pitkälle.)

Hän jatkaa laulamistaan, pehmeästi ja äidillisesti, kietoo käsivartensa ympärilleni ja antaa minun vaipua levolliseen tiedottomuuteen, unohtaen ikävästä tykyttävän sydämeni. Shh, kaikki on hyvin, nukahda. Ja minä nukahdin häneen nojautuneena, täysin antautuneena rakkauteen.

Kun seuraavana aamuna herään yksin eikä Sayenia näkynyt missään, huomaan kantapäissäni valkoiset, maalatut siivet. Ehkä siipeni kantavatkin tänne takaisin vielä joskus, intiaanityttöni luokse.

3 kommenttia:

  1. Muistan kun kerroit (kauan sitten) toisessa blogissasi haluavasi kirjoittaa intiaaneista. :) Tämä oli ihana, erityisesti pidin ensimmäisen kappaleen kuvailuista. Äh, en osaa sanoa mitään järkevää, mutta halusin kommentoida koska kirjoitat niin äärettömän kauniisti. ♥

    VastaaPoista
  2. Kaunis <3
    Rakkaustarinat on ihania, koska olen parantumaton romantikko itsekin...
    Kirjoitat kauniisti.

    VastaaPoista
  3. OI että<3 Ihanasti kirjotat täällä!

    Laitoin sulle haasteen mun blogissa. :)
    http://smiling-cookie.blogspot.fi/

    VastaaPoista