20. maaliskuuta 2011

Vedenhenget

Sen jälkeen, kun tyttö muutti suurkaupungista pieneen kalastajakylään, hän näki vain tihkusateen piiskaamia asuntovaunuja. Ne painoivat raskaita suukkoja nilkuttavan tuulipojan niskaan ja selkään: eikä vesi ollut koskaan lämmin heille, mosaiikkipisarat saivat ihon punertamaan kylmästä ja märät syystakit jätettiin kuivumaan kampikirnujen päälle.

Tyttö istui mustalaistyylisen vankkurin sisällä, katse risteili tuulipojan kasvoista sumuiseen suohon. Huulet olivat kaartuneet kevyeeseen hymyyn, siellä se pimeän valtakuntakin piileksii, mutta edes poika ei tiennyt, että kylänjohtaja oli hukutettu juuri suon keskipisteeseen. Olihan kaikki katoavaista.

Ennustajaeukon tytär hymähti, pureskeli kynänsä päätä ja lisäsi viimeisen sanan ristikon ruudukkoon. Kärsineet ennustuskortit olivat ajelehtineet pöydästä lattialle tuulen voimasta, mutta ulkona useimmat kyläläiset näyttivät silti taistelevan sen mahtavuutta vastaan; tuulipojan isä kääri harmaata telttakangasta kerälle ja yritti tuuleeseen hukkuneilla huudoillaan varoittaa pieniä lapsia menemästä kuolonhiljaiseen suohon.

”Kas, siellähän sinä”, tyttö nosti katseensa kuluneesta ristikostaan ja kurotti hiukan kaulaansa nähdäkseen vankkurin takaosaan ilmestyneet kasvot.

Kun poika kiipesi sisälle suojaan, istahti tytön viereen ja suuteli kompuroivat huulet epäröiden, toinen kuiskasi suudelman välistä:

vedenhenget tulivat laulamaan heidätkin kuolemaan.

1 kommentti: